Arkajalkapennun kesyttäminen: Sisu-kissa lähettää terveisiä

Edellinen Kattilasta otettu kissani Reetta jouduttiin nukuttamaan kuun alussa. Reetta oli jo vanha kissa ja oli voinut jo pidempään vähän heikommin, ja lopulta löydettiin laihtumiselle ja muille oireille syykin - pitkälle levinneet keuhkokasvaimet. Löytökissaa ottaessa kun ei oikein voi olla varma kissan iästä. Oletetun 4-5-vuotiaan sijaan Reetta olikin todennäköisesti sairauksista päätellen jo yli kymmenen minulle neljä vuotta sitten tullessaan, ja jotain viidentoista vuoden luokkaa nyt sitten pois nukkuessaan.

Ainoa positiivinen asia Reetan poismenossa oli se, että nyt pystyin antamaan taas kodin yhdelle kodittomalle. Jotkut tarvitsevat suruaikaa kissan poismenon jälkeen, minulle paras lääke suruun on päästä mahdollisimman nopeasti auttamaan jotain toista kissaa. Enkä minä edes osaisi elää kotonani ilman kissaa. En osaisi mennä ovesta ulos varomatta, ettei kukaan puikahda ovenraosta.

Uutta kissaa harkitessa ajattelin, että en ota pentua - pennut saavat kyllä Kattilasta kohtuullisen helposti kodin, kyllä niille aina ottajia ja kyselijöitä löytyy, toisin kuin aikuisille. Menin katsomaan lauantaina 8.9.2012 yhtä kissakandidaattia, johon olin tutustunut vapaaehtoistyövuorossani muutamaa viikkoa aikaisemmin: silloin, kun en vielä tiennyt joutuvani luopumaan Reetasta. Tuo komistus olisi ollut sininen, hieman brittiläisen lyhytkarvan oloinen kissa. Sellainen Sheba-kissa, tiedättehän. Ajattelin, että käyn vähän tutustumassa, seurailen muutaman päivän ruokahalua sun muuta, käytätän kissan omalla kustannuksellani laajoissa verikokeissa ja otan sen sitten. Kuitenkin sitten sinä lauantai-iltana eräs kattilalainen ilmoitti minulle, että tässä toisessa häkissä on minulle kissa, joka minun pitää ehdottomasti ottaa harkintaan.

Tuo kissa oli pieni, arviomme mukaan noin 13-viikkoinen pentu, jota ei näkynyt häkissä. Se oli piiloutunut häkin nurkkaan huovan alle. Pentu sähähti ja vetäytyi taaksepäin kun sitä yritti nurkasta nostaa, mutta jotenkin ihmeellisesti sylissä ollessa alkoi kehräys. Oli tätä kissaa (Kattilassa pentu oli nimellä Nöpö) käynytkin muutama katsomassa, mutta kukaan ei ollut pentua varannut. Varmastikin juuri tuo ujous on ollut syynä. Pentu loukutettiin maatilalta, eli se on syntynyt villinä. Näin kuitenkin, että pennussa olisi potentiaalia. Alkusähinän jälkeen se suostui häkissä leikkimään lelullakin, eikä missään vaiheessa napannut kiinni vihaisesti. Kyseessä oli siis ujo ja arka kissa, ei mikään villikissa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Päätökseni aikuisen kissan ottamisesta lensi romukoppaan. Kokemuksesta tiedän, että arat pennut eivät aina löydä pentuaikana kotia. Kattilassa ei tietenkään voi kesyttää kissaa samaan tapaan kuin rauhallisessa kotiympäristössä, joten pahin mahdollinen kohtalo aralle pennulle on se, että sitä ei ota pentuaikana kukaan, vaan siitä kasvaa arka aikuinen. Aran aikuisen kissan on vielä vaikeampaa löytää kotia. Oli siis toimittava nopeasti, pentu alkoi olla jo aika iso. Kesyttäminen olisi aloitettava heti - ja niinpä minä lähdin takaisin iltareissultani kantokopan ja pennun kanssa. Kello 23 jälkeen saavuimme Helsinkiin uuteen kotiin.

Oli kissa sitten kesy tai arka, monesti uuteen kotiin muuttamiseen saattaa liittyä stressiä ja arkuutta, eikä kissa välttämättä tule sohvan tai sängyn alta pois. Sisun (joksi pennun nimesin) kanssa tämä oli tietysti aivan itsestäänselvyys. Ensimmäisen vajaan viikon aikana Sisu ei tullut piilostaan pois oma-aloitteisesti kuin silloin, kun olin itse nukkumassa. Muutoin jatkui kyllä sama meininki kuin Kattilan häkissäkin: kun kissan sitten otti pois piilosta, kehräys ja puskeminen alkoi. Kissahan kehrää myös rauhoittaakseen itseään, mutta tämä oli selvästi hyvän olon kehräystä, koska samalla pistettiin simmuja kiinni ja puskettiin kättä.

Tärkeää on kuitenkin, että pentua tai arkaa kissaa ei turhan takia jatkuvasti kiskota pois piilostansa pakkohalittavaksi. On mentävä kissan ehdoilla. Mitä arempi kissa, sitä hitaammin on edettävä. Sisun kanssa alkuun kerran tai kaksi päivässä otin sen itse pois piilostaan, jotta näin, että se on varmasti kunnossa ja sain sen syömään. Sisu nimittäin ei päiväsaikaan alkuun tullut sohvan alta ruokakupille itse, mutta kun sen otti syliin, sille kyllä maistui ruoka siinä sylissä.

Pikku hiljaa päästiin siihen vaiheeseen, että Sisu alkoi tulla myös lelulla leikittämällä pois sohvan alta. Näin minun ei tarvinnut ottaa sitä väkisin sieltä. Yritin saada pennulle mahdollisimman paljon positiivisia kokemuksia aikaan. Tähän liittyy myös se, että aina kun kissa tulee piilostaan, sitä ei kannata mennä ottamaan syliin. Muuten se voi pelätä, että se napataan tulevaisuudessakin kiinni joka kerta. Sen sijaan, leikitin pennun pois piilostaan, laitoin ruokakuppia eteen, istuskelin rauhassa vieressä ja silittelin - useimmiten ottamatta syliin. Lopulta Sisu alkoi tulla ihan itsekin syliin: enää ei riittänyt pelkkä silittely, vaan se halusi lisää läheisyyttä.

Tätä kirjoittaessa Sisu on ollut minulla 3 viikkoa ja pari päivää. Keskiviikkona on ensimmäinen rokotuskerta. Normaalisti pentu kuuluisi rokottaa jo aiemmin eikä vasta nyt noin 16-viikkoisena, mutta tässä tilanteessa, kun kissa on luovutusikäisenä loukutettu, madotuksetkin saatiin käyntiin vasta myöhässä. Ensimmäiset kaksi kertaa madotin Mirrixillä, mutta kolmannen kerran annoin Axilurin, kun pentu oli varmasti terve ja vahva. Axilur on tehokkaampi ja sitä eläinlääkäriasemalta minulle suositeltiin, kun Sisu oli kuitenkin jo kasvanut aika isoksi eikä varmasti mitenkään aliravittu. Madotusten kuntoon hoitamisen lisäksi halusin antaa pennulle hieman aikaa tottua, jotta kaikki stressi - loukutus, siirto löytöeläinkotiin, muutto uuteen kotiin, uusi totuttelu, madotukset - eivät olisi aivan päällekäin sattuneet.

Ja kyllähän sitä sitten kesyynnyttiinkin. Kolmen viikon totuttelun tuloksena Sisu on jatkuvasti kerjäämässä huomiota, vaikka toki jonkinasteista arkuutta esiintyy yhä. Oven kolahtaessa pentu juoksee karkuun jonnekin sängyn alle, mutta hetken päästä tullaankin jo ihan syliin kun on huomattu, että mitään vaaraa ei taaskaan ole. Olen itse asiassa jopa yllättynyt, että Sisu on kesyyntynyt noinkin sylikissaksi, vaikka ajattelin, ettei siitä välttämättä koskaan mitään aivan täysveristä sylikissaa tule.

Viime yön Sisu nukkui taas lähes koko yön vieressäni, kunnes aamuvarhaisella alkoi tavanomainen aamuriehunta. Yö meni suloisesti tyynyllä, tyynyn vieressä tai muutoin sängyssä, aamulla aloitettiin joka ainoalla liikkuvalla esineellä leikkiminen. Leluja kyllä on Sisulla vaikka kuinka paljon, mutta niiden lisäksi kaikki muukin kelpaa.

Tärkeää on kuitenkin, että kädellä ei saa leikittää. Välillä leikin hurmassa saattaa tulla raapaisua tai puraisua, mutta tuohon kissa ei saa oppia. Normaalin pennun olessa kyseessä tiukka "Ei!" on hyvä, jos kissa meinaa napata kiinni kädestä. Jos tämä ei riitä, suihkaus vesipullosta on keino, joka ei satu, mutta kismittää kissaa niin maan penteleesti. Sisun kohdalla tiukan ein huutaminenkin saisi reppanan varmaan juoksemaan piiloon, meillä riittää vähän vähemmänkin korotettu ääni ja se, että käden vie pois kissan läheltä. Juurikin pentuvaihe on se, milloin kissa oppii, saako leikillä näykkäistä vai ei. Ensimmäisen kissani sain kun olin itse 10-vuotias - 10-vuotias ei aivan vielä ymmärtänyt kissanpennun kasvattamisen syvempiä tasoja, perheessäni ei ollut aiemmin ollut kissaa ja niin tuo kissa oppikin välillä nappaamaan myös kädestä kiinni. Ei siitä minulle ollut koskaan ongelmaa, mutta vähänkin kissoja aristava ihminen kun tuli vieraaksi, piti vanhaa kissaani vahtia vieraani sydänkohtauksen välttämiseksi.

Tässä kun nyt kissan käytösongelmat tulivat puheeksi, aiheeseen liittyen, kädestä kiinni nappaaminen saattaa joillain kissoilla olla myös merkki siitä, että kissa haluaa olla yksin. Jos kissa oppii siihen, että ainoa keino, millä ihmisen saa pois vierestä lääppimästä on pureminen tai raapaisu, tätä tapaa on vaikea kitkeä pois. Monesti tällaiset ongelmat syntyvät juurikin siitä, jos kissaa otetaan väkisin syliin ja se joutuu rimpuilemaan itsensä irti. Siispä, oppina itse kullekin, mennään enemmän kissan omilla ehdoilla. Erityisesti lapsiperheissä on tärkeää opettaa, että kissan on annettava olla rauhassa silloin kun se haluaa - muuten seurauksena voi olla naarmu kädessä, itkevä lapsi ja kissa, joka ei tiennyt mitä muutakaan tehdä.

Mutta takaisin itse jutun päästaraan eli Sisuun. Leluista vielä sen verran, että kaikista paras lelu tällä tavalla aralla kissalla on tikku, jonka päässä on höyheniä. Niitä saa lähes joka eläinkaupasta. Pystyt itse olemaan hieman etäällä, kissa uskaltaa leikkiä silti. Sisulla oli myös sellaisia leluja, joissa tikun päästä lähtee pidempi systeemi, karvainen matopötkylä tai muu, jota voi vetää maata pitkin. Näiden kanssa ongelma oli kuitenkin se, että heiluttaakseni lelua tikku täytyi nostaa kovin ylös, ja sitä Sisu pelkäsi. Parhaita itse leikittämiseen ovat minulla olleet juuri nuo sulkatikut, mutta yksin Sisu leikkii kyllä ihan kaikilla muillakin kissanleluilla. Myös lattiatelinelelut kiinnostavat, sellainen yksi on noussut yksinleikkisuosikiksi ylitse muiden.


Sulkalelu, jossa on myös tuollainen joustava osa tikun päässä - ihan ässä!

 Hieman ruokinnasta myös. En tiedä, mitä Sisu on emon imetyksen jälkeen maatilalla syönyt. Lähtökohtainen olettamani oli kuitenkin, että ei mitään äärimmäisen laadukasta, ja paino (tullessaan minulle Sisu painoi 1200 g) saattoi varmasti olla kyllä alempi kuin mitä sen ikäisellä kissalla pitäisi olla. Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että minä en ruokinnallani vaaranna kissan hyvinvointia, vaan edistän sitä. Tämän pitäisi olla kaikille selvää, näkyyhän se laadukas ravinto myös eläinlääkärikuluissa ja kissan pitkäikäisyydessä. Ensimmäisen kuukauden aikana kissanruokaan ja hiekkaan on mennyt noin 150 euroa - tämä muistutuksena niille, joiden mielestä kissan ottaminen löytöeläinkodista on kallista, jos luovutushinta on 100 euroa... Summa tulee kyllä laskemaan tuosta, sillä alkuun Sisu söi pääsääntöisesti purkkiruokaa, nyttemmin tuoreruokaa menee vain vähän ja raksut ovat mieleen. Kolmea eri raksua olen tarjonnut (Royal Canin Babycat, Royal Canin Kitten ja Hill's Vet Essentials Kitten), näistä yksi on maistunut ylitse muiden. Sisun valinta on Royal Canin Kitten, sitä menee tällä hetkellä semmoiset arviolta 40-60 grammaa päivässä. Tuon lisäksi menee annospussi tai pari jotain tuoreruokaa, lähes kaikki kelpaa. Olemmekin kokeilleet itse asiassa tuoreruuissa läpi lähes kaikki Helsingin keskustan Stockmannin eläinosaston penturuuat, Mustin ja Mirrin penturuuat ja vielä ruokakaupan ruuista Whiskasin ja Friskiesin annospussit.

Sisu lähettää terveisiä muille pennuille ja toivoo, että pennunomistajat muistaisivat, että penturuokaa tulisi syöttää niin kauan, kun kissa on kasvuiässä! Ohjeluontoisesti suositellaan penturuuan syöttämistä ihan yksivuotiaaseen asti. Kyllähän kissa kasvaa varmasti pennusta aikuiseksi ihan marketin halparuuallakin, mutta vastuullinen kissanomistaja kiinnittää huomiota ruuan laatuun. Hyvälaatuiset raksut maksavat itsensä takaisin, niitä ei kulu samaa määrää kuin ravintoarvoltaan heikkoa vastaavaa. Penturuuassa erityisesti on tärkeää, että mahdollisimman pieneen määrään massaa saadaan mahdollisimman paljon ravintoaineita ja energiaa. Pienen kissan mahaan mahtuu vain vähän. Hyvä nyrkkisääntö aikuisellekin kissalle olisi se, että tarjoaisi esimerkiksi raksuina jotain laadukkaampaa, jos sitten tuoreruuassa tyytyisikin vähän edullisempaan. Aikuisella kissalla on tärkeämpää katsoa, että kissa ei lihoa ylipainoiseksi. Pennulla sen sijaan saa olla ruokaa ihan niin paljon kuin sille maittaa.

Kysymyksiä, omia kokemuksia ja kommentteja saa heitellä totta kai! Tästä jutusta ei välttämättä ole vastaukseksi joka pulmaan, kissan kesyttäminen on kovin erilaista riippuen lähtötilanteesta. Minulla tilanne oli helppo - vasta luovutusikään tullut pentu, joka osoitti merkkejä kiinnostuksesta rapsuttamiseen ja silittelyyn. Tässä tapauksessa kesyttäminen oli nopeaa, jopa nopeampaa kuin aluksi odotin. Aivan villin pennun kohdalla totaalimuutosta ei välttämättä saa kolmessa viikossa, mutta sitkeys palkitaan. Aikuisen kissan kohdalla on varauduttava hyvinkin pitkäjänteiseen kesyttämiseen, kissasta riippuen kesyttäminen voi viedä pari vuottakin, eikä kissasta siltikään tule sylikissaa. Halusin kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani rohkaistakseni juuri niitä, jotka miettivät aran kissan ottamista. Lapsiperheessä kovin arka kissa ei ole hyvä idea, mutta yhden tai kahden aikuisen taloudessa tai lasten ollessa jo vähän isompia meno on rauhallisempaa ja edellytykset kissan kesyyntymiselle paremmat. Sitkeys palkitaan, mikään ei ole niin hienoa kuin voittaa kissan luottamus. Kissa ei osoita luottamusta tai kiintymystä miellyttääkseen omistajaa, kissaa ei voi samalla tavalla opettaa asemaansa perheessä kuin koiraa - kissa on luonnossa yksineläjä ja osoittaa luottamusta tasan silloin, kun se itse niin haluaa. Jokainen kissan löytöeläintalosta ottava tekee jo hienon teon itsessään, mutta erityisen iloinen olen kuullessani, kun joku siihen kykenevä ottaa meiltä vähän aremman tai jopa todella aran kissan. Kokemus on osoittanut, että kesyyntymisessä saadaan pääsääntöisesti hienoja tuloksia kotioloissa, kun vaan hieman ymmärretään kissan sielunelämää.

Ja se Sheba-kissa - se sai myös kodin aika pian, vaikken sitä ottanutkaan. :)